Yhteystiedot

Nurkkanäyttämö
Teatteria, joka jättää jäljen.

Kävijöitä

Käyntejä kotisivuilla:84551 kpl
Share |

Puhdistus

Poistunut ohjelmistosta.

Ensi-ilta lauantaina 5.3.2011 klo 19 Teatterikuopalla.

KATSO KOHTAUSKUVIA TÄÄLTÄ.

PUHDISTUKSEN KÄSIOHJELMA (n. 5MB) löytyy TÄÄLTÄ.

Lue tuolta alempaa, mitä Sofi Oksanen kirjoittaa tervehdyksessään ja mitä ohjaaja Raija Päkkilä miettii puheenvuorossaan.

 

puhdistus_web_ennakko.jpg

Puhdistus on Finlandia-palkitun Sofi Oksasen koskettava näytelmä Virosta. Se avaa suomalaisille Viron vaiettua lähimenneisyyttä heijastaen sitä nykypäivään.

Tarina kerrotaan ristikkäin kahden monisävyisen naisroolin; nuoruusvuotensa 1940-luvun Neuvosto-Viron miehitysvuosissa eläneen Aliiden Truun ja hänen 1990-luvulla elävän sisarensa tyttärentyttären Zaran kautta. Ikäerostaan huolimatta naisilla on samanlaisia väkivaltaan ja vapaudenmenetykseen liittyviä kokemuksia.

Vaikeasta aiheestaan huolimatta Puhdistus on puhdistava kokemus. Se on näytelmä rakkaudesta maahan, metsiin, perinteisiin ja sukuun. Teemana ovat paitsi ihmisten tarinat, heidän kauttaan myös pahuus, viattomuus, rakkaus, syyllisyys, häpeä ja puhdistautumisen tarve. Moniulotteisen tarinan hahmoista kukaan ei ole yksiselitteisesti hyvä tai paha. Katsojaa ei kuitenkaan päästetä helpolla kuvattaessa piinallisesti ja jopa lohduttomasti sitä, mikä on elossapysymisen lopullinen hinta ja mitä voi tapahtua, kun kaikki on kaupan.

Esitys sisältää voimakkaita kohtauksia. K-15

Ohjaus: Raija Päkkilä
Musiikki ja äänisuunnittelu: Olli Roman
Puvut ja tarpeisto: Ulpu Korpua
Valosuunnittelu: Jari Haavikko
Rooleissa: Tarja-Kaisa Martti, Satu Alatalo-Rautio, Maija Männikkö, Timo Rautio, Juha Virranniemi, Hannu Tihinen ja Elmo Rautio

Tuotantotiedot laajemmin käsiohjelmassa, linkki pdf-tiedostoon ylempänä.

 

SOFI OKSANEN

Kirjailijan sana

Suunnitelmallinen ja järjestelmällinen seksuaalisen väkivallan käyttö, sillä uhkailu ja sen käyttäminen kidutuskeinona on yksi sotametodi - on aina ollut. Sen keinot ovat olleet samat vuosisadasta ja maasta toiseen. Vihollisen naisen raiskaaminen ja häpäisy on yksi tapa pyrkiä hävittämään kokonaisia kulttuureja ja kansallisuuksia. Bosnian sodasta luettuani jouduin ihmettelemään, miten on mahdollista, että tämä barbaarinen tapa on yhä toimiva - ehkä osittain siksi, että sota-aseena se on yhä äärimmäisen tehokas ja edullinen. Se ei tarvitse teknistä kehittelyä eikä siihen kulu rahaa. Se myös toimii jokaiseen ihmiseen ja on näppärä keino pitää yllä miehitysvaltaa, sillä sen seuraukset jatkuvat, vaikka maahan olisi saatu virallisesti rauha. Alistettu, murtunut ihminen ei todennäköisesti kapinoi. Häväistyä kansaa on helppo hallita.

Halusin kirjoittaa aiheesta juuri näytelmän siksi, että seksuaaliseen väkivaltaan kuuluu olennaisesti häpeä ja katseen häpeä ja teatteriin puolestaan kuuluu kollektiivinen katse. Aihe on toki hankala käsiteltävä teatterin keinoin, mutta halusinkin tutkia enemmän sitä, millaisia jälkiä seksuaalinen väkivalta jättää ihmiseen ja millaiseksi se ihmistä muovaa, enkä vain näyttää väkivaltaisia tekoja. Näytelmän tapahtumapaikaksi en valinnut kaukaista Bosniaa, vaan miehityshistorian omaavan, läheisen Viron, joka on jollain tavalla tuttu lähes jokaiselle suomalaiselle.

Aiheen yhteiskunnallinen käsittely on vasta alussa, sillä vaikka seksuaalisen väkivallan käyttö sota-aseena on vanha metodi, se on ollut aiheena tabu eikä sen käyttämistä luonnollisena osana sotaa ole kyseenalaistettu ennen 1970-lukua. Vasta silloin tiedotusvälineet kiinnostuivat aiheesta, samoin populaari- ja tiedekirjallisuus, ja näiden brutaalien keinojen kriminalisoinnista alettiin puhua.

Seksuaalinen väkivalta ei ole seksiä, vaan väkivaltaa. Se on rikos ihmisyyttä vastaan ja sellaisena sitä tulee myös käsitellä - riippumatta valtioiden rajoista tai kulttuurisista tabuista. Jokaisella maalla on oma seksuaalisen väkivallan historiansa - käsittelemään sitä on kyetty vain harvassa.

Seksuaalista väkivaltaa kokeneet ihmiset vaikenevat usein eikä se ole ihme, sillä ymmärryksen saaminen ei ole itsestään selvää. Sen sijaan ulkopuolisten vaikeneminen on alistumista ja edellä mainittujen asioiden hyväksymistä. Samoin myytti raiskauksista luonnollisena sodankäynnin osana antaa epäsuoran luvan käyttää sitä. Uhreja ei kuitenkaan kunnioiteta vaikenemalla, vaan tuomitsemalla rikokset ja niiden tekijät sekä tekemällä selväksi, että seksuaalisen väkivallan käyttö ei ole hyväksyttävää missään olosuhteissa.

Seksuaalisen väkivallan luonnollistaminen tai sen rajojen hämärtyminen on myös rauhan aikana vaarallista, sillä se muovaa maaperän otolliseksi sota-alueelle nimeltä raiskaus tai seksuaalinen häpäiseminen. Naisten organisoitu raiskaaminen onnistuu parhaiten yhteiskunnissa, jotka jo rauhanoloissa halveksivat naiseutta ja pitävät esimerkiksi vaimon hakkaamista normaalina, parisuhteeseen kuuluvana toimintana. Mitä yleisemmin siedettyä yhteiskunnassa on sukupuoleen perustuva väkivalta, sitä luonnollisempi sotastrategia raiskaus on. Siksi aiheen käsittely taiteessa on tärkeää. Toisin kuin uutisissa ja tilastoissa vilisevät numerot, taide voi antaa yksilöille äänen ja kasvot ja tuoda yksilöiden kokemukset lähelle. Tulevia väkivaltaisuuksia voi yrittää ennalta ehkäistä vain tutkimalla, miten menneisyyden väkivaltaisuuksiin on päädytty, mitä seurauksia niillä on ollut ja miten väkivaltaa käytetään nykypäivänä. Siinä asiassa taide on tehokas väline, sillä se antaa mahdollisuuden eläytyä myös katsojalle vieraisiin maailmoihin. Näin vähennetään muun muassa ksenofobiaa ja sitä, että toinen ihminen/sukupuoli/kansallisuus nähdään itseä alempiarvoisena, vähemmän ihmisenä, millä seksuaalinen väkivalta usein oikeutetaan. Sitä paitsi taiteessa - toisin kuin reaalipolitiikassa - voi olla rehellinen.

 

RAIJA PÄKKILÄ

Ohjaajan sana

Hyvä yleisö, tervetuloa katsomaan Nurkkanäyttämön tulkintaa paljon julkisuutta saaneesta näytelmästä Puhdistus. Emme lupaa teille leppoisaa huumoria emmekä rentouttavaa teatteri-iltaa. Te, joille Sofi Oksasen romaaniversio on tuttu, tiedätte, mitä olette tulleet katsomaan.

Kirjailija kirjoitti teoksen ensin näytelmäksi. Sen kantaesitys oli Kansallisteatterissa vuonna 2007. Me kerromme teille Aliide Truun tarinan sellaisena, kuin kirjailija on sen kirjoittanut.

Miksi halusin ohjata näin rankan ja rohkean tekstin? Teksti on hyvin kirjoitettu ja rakenne on mielenkiintoinen. Voin yhtyä Sofi Oksasen Kirjailijan sana -tekstiin sana sanalta. Raiskaus aseena ja sodankäynnin välineenä on käsittämätön. Siitä ei saa vaieta.

Sanotaan, että ”sota sen tekee, sodassa ja rakkaudessa kaikki on sallittua”. Ei sota tee mitään, vaan ihmiset. Aseina raiskaus ja henkinen väkivalta ovat barbaarisia tapoja alistaa ja tuhota vastapuoli. Se ei ole vierasta rauhanajan taisteluille tai ristiriidoillekaan.

Yhtenä vahvana teemana näytelmässä on myös se, mitä me olemme valmiit tekemään pelastaaksemme itsemme ja saamaan sen, mitä haluamme. ”Minä tiedän nämä asiat. Että mihin ihminen pystyy, kun rakastaa”, sanoo Aliide, kun lähettää Zaran pois.

Toivon, että te, arvoisat katsojat, muistatte vielä huomennakin, mitä olitte katsomassa. Toivon, että näytelmä herättää teissä ajatuksia, mistä meidän pitäisi puhua ja mitä pitäisi paljastaa. Vaikka jokainen meistä joutuu varmaan joskus lainaamaan Aliiden repliikkiä ”Me emme sanoneet mitään me emme sanoneet mitään me emme sanoneet mitään”.