PIENI RAHA

Eeva Kauppinen, Kaleva, 15.10.2015

ME OLEMMEKIN HIIRIÄ JA IHMISIÄ

Nurkkanäyttämön Pieni raha tarjoaa teatterinautintoa koko rahan edestä

Sirkku Peltolan näytelmä Pieni raha ylistää toinen toisensa ymmärtämistä ja auttamista. Sitä ei voi katsoa liikuttumatta arjen pienestä onnesta eikä vihastumatta vähäisemmän hyväksikäytöstä.

Olemme hiiriä ja ihmisiä.

Peltola kirjoittaa taitavasti tavallista elämää ylistävää kyökkirealismia ja toisaalta järkyttää kuin antiikin tragedioissa. Ihan kuin John Steinbeck vainaa.

Nurkkanäyttämön Pieni raha tarjoaa teatterinautintoa koko rahan edestä. Siinä on sellaista hiljaista kommunikaatiota ja elämän makua, jota ei näin aidon oloisesti tarjonnut edes kirjoittajan itsensä ohjaama kantaesitys Tampereen Työväen Teatterissa 2009.

Kyökkirealismi ei ole kirosana. Se kuvaa hyvin Raija Päkkilän ohjaamaa esitystä, jossa tuli rätisee hellassa ja mökin ikkuna on ikkuna koko maailmaan.

Ohjaaja ei varo verkkaista rytmiä. Hän nautiskelee ja herkuttelee sillä. Kerrankin henkilöillä on tilaa ja aikaa kommunikoida ja kehittyä, ilmaisun nyansseilla paljon merkitystä ja puhe pään kokoisia ajatuksia.

Tuomas Korhosen säveltämä musiikki tunteilee ja enteilee.

Näyttelijät katsovat henkilöitään silmästä silmään, eivät yhtään alaspäin.

Päkkilä on saanut rooleihin unelmamiehityksen. Pitkäaikainen yhteistyö Timo Raution, Tarja-Kaisa Martin, Satu Alatalo-Raution ja Hannu Tihisen kanssa näkyy luottamuksena ja ilmaisun luonnollisuutena.

Näyttelijätkin tuntevat toistensa vinkeet. Tarjolla on harrastajateatterin kermaa kotipullan kera.

Nuoriso-osastoa edustavat Maija Väisäsen raikas Vanessa ja Juha Virranniemen mörököllimäinen Mikki-punkkari. Molemmat ponnahtavat roolitöissään toisten tasolle.

Jasonin rooli on ratkaiseva. Vääränlainen tyypittely tekisi ”södestä ja reppulista” henkilöstä falskin.

Timo Rautio on napakymppi heikkolahjaisen viisikymmentävuotiaan Jasonin osaan. Rautio on etsinyt ja tutkinut omaa sisäistä Jasoniaan, siksi mikään ei särähdä silmään eikä korvaan.

Katsojissa Raution lapsekas jasonismi aiheuttaa myhäilyä ja hyväntahtoista naurua. Aluksi. Lopusta ei voi puhua, koska se sisältäisi juonipaljastuksia.

Kaipa jokaisesta löytyy tällainen heikompi, naiivi, sinisilmäinen, epävarma ja kiusaamiselle altis puolisko. Ainakin jossakin tilanteessa ja jossakin elämänvaiheessa. Loppuviimetteiks.

Tarja-Kaisa Martin ja Satu Alatalo-Raution näyttämökemia toimii todella hyvin. Toisilleen motkottavat ja äksyilevät naapurukset voisivat vääntyä maalaismuorien prototyypeiksi, mutta ei hätää. Martti ja Rautio lämmittävät toisiaan kuin ystävät ja villasukat lastenlaulussa.

Kaikissa henkilöissä ammottaa joku kipeä särö ja arvoitus. Siinä on Peltolan näytelmän suuruus ja syvyys. Ihmisten pärjäämistä seuraa sydän syrjällään.

Oman näytelmänsä arvoinen olisi myös puiston yksinäinen pikkupoika (Hannu Tihinen).

PIENI RAHA

Leena Takaluoma, Rantapohja 27.10.2015

LÄMMIN JA KARU

Haukiputaan Nurkkanäyttämö on tarttunut vähäeleiseen, mutta elämää suurempaan draamaan. Valinta on Sirkku Peltolan Pieni Raha -menestysnäytelmä.

Näyttämöllä tahti on verkkainen, tasainen kuin pirtinkellon nakutus. Ja samassa tahdissa kulkee näytelmän äidin (Tarja-Kaisa Martti) ja hänen aikamiespoikansa Jasoninkin (Timo Rautio) elämä. Jasonille rutiinit ovat mielenrauhaa ja keinoja selviytyä päivästä toiseen.

Huonokuntoiselle äidille ne ovat keino elää turvattua elämää poikansa kanssa ja pönkätä poikaansa pystyyn sittenkin, kun äitiä ei ole tukena. Samaan tasatahtiseen elämään kuuluu myös naapurin kärkäskielinen eläkeläisrouva Ilse (Satu Alatalo-Rautio).

Jasonille arjen juhlaa ovat tiistaiset asiointireissut kaupunkiin. Ne menevät hyvin siihen saakka, kunnes Jason tapaa Mikin (Juha Virranniemi) ja Vanessan (Jenni Mattila). Tämä laitakaupungin pari tarvitsee kipeästi rahaa saadakseen maksettua Vanessan abortin, eikä Mikki kaihda keinoja tehdä rahaa. Tässä vaiheessa oikukas kohtalo panee liikkeelle oikukkaan puhurin.

Näytelmä liikuttaa sydänjuuria myöten. Se ei päästä helpolla eikä unohdu mielestä. Sirkku Peltola on kirjoittajana sekä tarkka näkijä että pienen ihmisen tulkki. Hänellä on erikoispiirre tarjota vaikeitakin totuuksia pilke silmäkulmassa ja ymmärryksen hymy suupielessä karehtien.

Peltola on luonut karut ja kautta maailman kelpaavat puutteen puitteet. Näytelmä voi tapahtua yhtä lailla suomalaisessa maalaiskylässä, laitakaupungin töllissä kuin Irlannissa tai Bulgariassakin. Se kertoo ikiaikaisista ihmisen tarpeista ja selviytymiskeinoista ja ennen kaikkea erilaisista äideistä ja erilaisista äitiyksistä.

Loppuviimetteeksi hyvää työtä

Kokonaisuudessaan Nurkkanäyttämö tekee varmaa ja nautittavaa työtä. Raija Päkkilä kuljettaa ohjattaviaan tekstin tahdissa. Lavastus on kevyt, mutta kertova ja toimiva. Harmittamaan jäävät vain pienet asiat. Niitä ovat musiikki, joka vaikuttaa hutaistulta ja perustelemattomalta. Toinen on liedessä palavien puiden rätinä, joka kuuluu eri puolelta näyttämöä kuin liesi on.

Roolisuoritukset ovat tasaisia. Moneen rooliin ja tyyppiin taipuva Timo Rautio on herkullinen ja parhaiten yleisöön kontaktia pitävä Jason. Nurkkanäyttämön grand old ladyt Tarja-Kaisa Martti ja Satu Alatalo-Rautio tekevät hyvää työtä, vaikka eivät hehkukaan. Hannu Tihinen on napakka kapakoitsija ja Andy Mac Coy pikkupoikana -klooni elämänviisauksineen.

Loppuviimetteeksi tällä kertaa ikimuistoisen ja tunteita nostattavat roolisuoritukset tekevät Jenni Mattila Vanessanan ja epäinhimillisenä kovanaama Mikkinä Juha Virranniemi. He sähköistävät näyttämön ja rikkovat Jasonin kodin turvallisen pirtinkellon nakutuksen.

SÄHKÖINEN TANSSISALI

Eeva Kauppinen, Kaleva, 29.3.2014

IHMISEN VALTAVA IKÄVÄ TOISEN LUO

Nurkkanäyttämön taitavat harrastajan taipuvat Edna Walshin valssiin neljälle

Irlantilaisen Edna Walshin näytelmä Sähköinen tanssisali tihkuu sellaisen rakkauden kaihoa ja pettymystä, että se on kokemuksena aivan pakahduttava. Teksti on pidätetyn intohimoinen ja tulvillaan unelmia, jotka vajoavat näkyjen, kertomusten, kaupungin, meren ja kallioiden mukana.

Sähköinen tanssisali on erikoislaatuinen näytelmä, yhtä aikaa absurdin oloinen, melankolinen ja lyyrinen.

Siinä on kaikuja niin Tsehovilta kuin absurdin treatterin klassikoilta Ionescolta ja Beckettiltä.

Teksti kuhisee tunteita antiikin runoilijan Sapfon repaleisina säilyneiden rakkausrunojen tavoin.

Kerta kaikkiaan jännittävä ohjelmistovalinta Nurkkanäyttämöltä ja luotto-ohjaajalta Raija Päkkilältä. Päkkilä tuntee ryhmänsä, ja ryhmä tietää mitä osaa ja tahtoo.

Sähköinen tanssisali tuo uuden sulan porukan hattuun - Sofi Oksasen Puhdistuksen jälkeen.

Sähköinen tanssisali pelaa toistolla. Käsikirjoitus koostuu pienistä kertomuksista, joita nostetaan kulhosta. Katsoja ei lopulta tiedä, mikä kertomus kuuluu kenellekin.

Huoneiston jakaa kolme sisarta: Brenda (Sanna Kluukeri), Clara (Tarja-Kaisa Martti) ja Ada (Jenni Mattila). Heistä Ada työskentelee kalasäilyketehtaalla. Ainakin tarinoissa.

Kalakauppias Patsy (Hannu Tihinen) poikkeaa sisarten luo vuoroveden rytmissä.

Toisto luo absurdia vaikutelmaa, jota vahvistaa nuorimman sisaren Adan kysymys: ”Mikään ei voi muuttua täällä?”

Sisaret odottavat kiihkeästi ihastustaan kuin Beckettin Huomenna hän tulee -näytelmän päähenkilöt muuatta GOdot’ta, joka ei koskaan saavu.

Tässä näytelmässä Godot’n nimi on Roller Royce, laulajasolisti, jolta Clara toivoo takahuoneessa saavansa oikean ensisuudelman, mutta löytääkin sisarensa Brendan tämän sylistä.

Muistoja toistetaan sairaasti. Järkensä menettäneen ajan kuluksi.

Edna Walshin näytelmä kertoo yksinäisyydestä, itsepetoksesta ja ihmisen valtavasta ikävästä toisen luo. Jos mikään ei muutu, Brenda, Clara, Ada ja Patsy tanssivat tragikoomista ihmissuhdevalssiaan loputtomiin.

Esitykseen tihkuu myös huumoria etenkin Tarja-Kaisa Martin Claran hahmossa.

”Mitähän Neitsyt Maria tästä kaikesta tuumais” Clara kysyy.

Sokerikakku, jota ei koskaan syödä ja lopulta ahmitaan, paljastuu elämättömän elämän vertauskuvaksi.

Ihmisen ammottava rakkauden kaipuu ja yksinäisyys ovat tätä päivää. Meillä on terve tarve kuulua jollekin. Sanoma ei jää näytelmässä epäselväksi, vaikka sen kuviot vähän arjesta vieraantuisivatkin.

Vanhemmat sisaret pyrkivät kalastajien kropeloinnista omaehtoiseen intohimoon, takahuoneesta ihmemaahan.

Sanna Kluukeri, Tarja-Kaisa Martti ja Jenni Mattila ovat taitava kolmikko. Sisaret sieppaavat yleisön pauloihinsa kuin nymfit.

Hannu Tihisen kalakauppias kaipaisi räätälöintiä. Onko hän lintu vai kala? Lisäanalyysi olisi tehnyt terää. Ada ja Patsy pyrkivät toistensa ohi toisiaan kohti. Se on liikuttavaa ja traagista, mutta jää jotenkin kesken.

Toista suu puhuu ja naama näyttää kuin sydän ajattelee.

Puhdistus

Leena Takaluoma, Rantapohja, 8.3.2011

PUHDISTUSTA TYYLILLÄ JA SYDÄMELLÄ                      

Haukiputaan Nurkkanäyttämö haukkaa ison palan ja uskaltautuu Sofi Oksasen Puhdistukseen. Olo vaikuttaa epävarmalta, ja syitä löytyy enemmän kuin yksi. Kuuluisa, palkittu ja vahva teksti on vaativa tulkittava, siihen ovat tarttuneet vain suuret teatterit ja nyt myös pieni harrastajateatteri. Toisekseen Nurkkanäyttämö on harrastanut jo vuosia komedioita. Yleisön paineet hyvistä vitseistä tuntuvat painavan.

Tukevat eväät

Esityksen lopussa yleisöllä on eväänään monia ajatuksia herättävä tarina ihmisistä ja kohtaloista, joista käsiohjelmakin osuvasti toteaa ”tarinan hahmoista kukaan ei ole yksiselitteisesti hyvä tai paha”.

Katsojaa ei kuitenkaan päästetä helpolla kuvattaessa piinallisesti ja lohduttomasti sitä, mikä on elossapysymisen lopullinen hinta ja mitä voi tapahtua, kun kaikki on kaupan. Puhdistus piirtää kaaren Viron lähihistoriasta Neuvostoliiton miehitysvuosista nykypäivään. Se pureutuu seksuaaliseen väkivaltaan ja nostaa keskusteluun aiheen, kuinka voimakas ase seksuaalisen itsemääräämisen loukkaus on ja miten monella tavalla loukkauksen voi tehdä.

Tarina voisi tapahtua ja tapahtuu kaikkialla maailmassa juuri tälläkin hetkellä. Oksasen suuri väittämä on, että sodalla ja ikiaikaisella ihmisolemuksen laadulla sitä ei voi selittää. Puhdistus on uskomattoman hyvä näytelmä ja palkintonsa ansainnut teos.

Kyllä me kestämme

Puhdistus

Eeva Kauppinen, Kaleva, 7.3.2011

ALIIDET OVAT PUHDISTUKSEN VAHVIMMAT

HAUKIPUTAAN NURKKANÄYTTÄMÖ KIRII SOFI OKSASEN NÄYTELMÄ AMMATTILAISTEN KANTAAN

Nurkkanäyttämö otti Puhdistuksen ohjelmistoon heti kun sai luvan. Tässä on tilaisuus nähdä Sofi Oksasen näytelmä, jota on esitetty lukuisissa teattereissa ympäri Suomea, Virossa ja New Yorkissa.

Ohjaaja Raija Päkkilä ryhmineen tekee kulttuuriteon. Yksikään pohjoisen Suomen kaupunginteattereista ei Puhdistukseen tarttunut.
Nurkkanäyttämö kirii tulkinnallaan ammattilaisten kantaan. Alueen ihmisille tarjoutuu upea mahdollisuus verrata kahta eri tulkintaa, kun Viron vanhin teatteri Vanemuine Tartosta vierailee Oulussa omalla Puhastuksellaan toukokuussa.

Oksasen näytelmä on poliittinen monessa mielessä. Myös jokainen henkilö on värittynyt ja toimii aatteensa moraalin mukaan.
Kukaan ei ole yksiselitteisesti syytön, puhdas.

New Yorkissa tehty Puhdistus kohahdutti rajuudellaan. Nurkkanäyttämö ja Vanemuine eivät mässäile seksuaalisella väkivallalla, mutta eivät sitä kätkekään.

Kohun sijasta tavoitellaan vaikuttavuutta, koskettavuutta.

Vanemuinen tulkintaa voisi hetkittäin kuvata jopa idylliseksi. Raakuutta on ikään kuin kevennetty. Ehkä ohjaaja Liisa Smith Lontoosta arasteli antaa virolaisille virolaisista niin kyynistä kuvaa.

Toisaalta painostava vieraan pelko, kyyditysten ja väkivallan uhka ovat tarttolaisten seurassa vahvemmin läsnä.
Nurkkanäyttämö keskittyy enemmän henkilöiden psykokemiaan, mielivallan käytön heijastumiin.

Puhdistus avaa lähihistoriaa viuhkan tavoin. Tärkeä teema on väkivaltainen intiimin alueelle tunkeutuminen: kehon, kodin ja valtion näkökulmista.

Vanemuine-teatterin nuori Aliide Truu (Maarja Mitt) on elegantti ja sensuelli, Nurkkanäyttämön (Maija Männikkö) intohimoinen ja vahvatahtoinen nainen.

Aliide on koko näytelmän vaa’ankieli. Tarja-Kaisa Martin vanha Aliide on uskottavasti kokemusten kovettama. Onneksi hän ei sorru mummomaisuuteen.

Nurkkanäyttämöllä vanhan ja nuoren Aliiden hahmot kommunikoivat upeasti. Henkilön sisäinen monologi purkautuu dialogiksi, joka johdattaa katsojan näytelmän ytimeen: ilmiantajan psykopatologiaan.

Satu Alatalo-Rautio tekee Zarasta naiivin viattoman, Juha Virranniemi Hansista turhan hajuttoman. NKVD:n, KGB:n ja mafian miehiin (Hannu Tihinen, Elmo Rautio ja Timo Rautio) kestäisi lisätä jyrkkyyttä.

Maalaisuus laskiämpäreineen on kummankin lavastuksen avain. Paljastumisen ja kätkeytymisen symboliikka konkretisoituu Vanemuinen Marge Martinin ikkunanpuitteita hyödyntävässä lavastuksessa.

Nurkkanäyttämöllä mielentiloja ja kuvia tukevat Jari Haavikon valot ja Olli Romanin äänimaisemat. Nuori Aliide on Hansin puoleen kumartuneena kuin Akseli Gallen-Kallelan Lemminkäisen äiti – ei tosin kuolemalta korjaamassa vaan tuonelaan tuutimassa.

Huhtikuu tulee

KALEVA 15.3.2010

MISTÄ NÄITÄ PERTTEJÄ OIKEIN TULEE?

Huhtikuu tulee ja piristää kuin kuplajuoma Nurkkanäyttämön tarjoilemana.

Tämä porukka osaa tyypitellä komediallisesti. Se näkyy, kuinka ryhmä nauttii Mika Waltarin kepeästä parisuhdepotpurista ja sattuvasta vuoropuhelusta. Esittämisen ilo tarttuu katsomoon. Yleisö lämpenee kuin vanhapiika saunan lauteilla.

Konkariohjaaja Raija Päkkilä tietää, mistä naruista kannattaa vetää.

Näyttelemisen pitää olla lipevän teatraalista, kun aviokriisi seisoo onnenonkijan muodossa makuuhuoneen oven takana, ja säädyllisen kiihkeää, kun klimakteriumi tai satyriasis iskevät.

Waltarin 1949 ilmestynyt näytelmä käyttää siveellisen tyylikkäästi tällaisia lääketieteelliseltä kalskahtavia sanoja, joilla tarkoitetaan naisten vaihdevuosia ja miehen sairaalloisen voimakasta sukupuoliviettiä.

Näytelmää ei kuitenkaan ole ankkuroitu seksiin, vaan varatuomari ja asianajaja Heikki Avovirta (Timo Rautio) ja hänen vaimonsa Elisabet Avovirta (Tarja Martti) kysyvät toisiltaan kuuluvasti ja näyttävästi, olisitko sittenkään elämäni viimeinen rakkaus?

Waltari natisuttaa sänkyä sijoilleen jämähtäneessä liitossa, jossa toinen tuntee olevansa avoin lompakko ja toinen pelkkä huonekalu.

Kirjailija pyörittää parisuhdekarusellia niin taidokkaasti, ettei yksikään näytelmän henkilöistä jää osattomaksi. Intohimot alkavat jyllätä suuntaan ja toiseen.

Vaikka näytelmän nimi viittaa gigolomaiseen Jaakko Huhtikuuhun (Hannu Tihinen), ryöstää perhe Avovirta vuorotellen häneltä viestikapulan.

Päällimmäiseksi nousee vanhaa, ikävää ja kuorsaavaa aviomiestä esittävä Timo Rautio.

Rautio parantaa näyttelijänä yhä juoksuaan. Hän tekee kerta kaikkiaan sympaattisen roolityön tästä vähän epächarmantista, herrasmiesmäisestä mutta turhan työkeskeisestä pappahahmosta.

Sanotaan, että yhteiskunta on tehty keski-ikäisille miehille. Waltari uskaltaa pikkuisen pöllyttää tätä valta-asetelmaa ja ohjaa Heikki Avovirran aviovaimonsa ja sihteerikkönsä hormonien pyöriteltäväksi.

Keski-ikäisen miehen osuvia esittäjiä ei kasva joka oksalla.

Tarja Martin esittämä rouva Avovirta olisi tämän päivän kielenkäytössä puuma. Martti löytääkin itsestään riittävästi puumaa ja Satu Alatalo-Rautio nuorena sihteerinä villiä mirriä niin, että kaksikon kissatappelu on esityksen huippukohtia.

Juha Virranniemestä on pakko kysyä, mistä näitä Perttejä oikein tulee? Virranniemi yllättää Avovirran perheen Pertti-poikana etenkin viettelykohtauksessa. Virranniemestä irtoaa loistavaa gestiikkaa ja lemmekästä energiaa.

Maija Männikkö on ennenkin osoittanut olevansa karismaattinen ja vetävä näyttelijä. Kaija Orvokkina hän pääsee hienosti väläyttämään naispuolisia tohtori Jekyll-Mr. Hyde -kykyjään: sosiologi Kaija vastaan Miss Orvokki.

Näytelmän leimaa nostalgisesti 50-luvulle jumalainen Laila Kinnunen. Komediallisuutta tukee Junnu Vainion kuplettimainen musiikki ja lauluhuumori.

Ryhmä kokeilee Olli Romanin johdolla aivan uudenlaista musiikillista dramaturgiaa. Kappaleet on valittu siivittämään näyttämöllä vallitsevia tilanteita. Muutamissa kohdissa näyttelijät myös tarttuvat sanoituksiin ja laulavat ja tanssivat osia mukana. Mainio ajatus!

Osumatarkkuus on paikoin hieno ja idea osoittaa toimivuutensa.

Mutta väistämättä musiikki vähän rikkoo esityksen rytmiä. Kun kappaleet jäävät soimaan taustalle, osa repliikeistä menee ihan harakoille. Tämä asia lienee kuitenkin korjattavissa.

Nurkkanäyttämö pitää Waltarin lippua yllä. Ryhmä pääsi Työväen Näyttämöpäiville 2006 näytelmällä Gabriel, tule takaisin. Tekemättä ovat vielä ainakin Noita palaa elämään ja Kuriton sukupolvi.

Waltarien voimalla Timo Rautiosta voi vielä kehittyä Haukiputaan Toivo Mäkelä.

Eeva Kauppinen