Yhteystiedot

Nurkkanäyttämö
Teatteria, joka jättää jäljen.

Kävijöitä

Käyntejä kotisivuilla:111231 kpl
Share |

Tarja-Kaisa Martti

Tarja-Kaisa Martti on syntynyt Haukiputaalla ja asunut Oulussa vuodesta 1992 lähtien. Siviilissä hän on käyttäytymistieteellisten aineiden lehtori. Näin hän kertoo teatteriharrastuksestaan:

Olen harrastanut teatteria vuodesta 1971 lähtien. Aluksi nimi on vaatimattomasti Haukiputaan työväenopiston näytelmäpiiri ja vuoden 1980 alkupuoliskolla nimesimme teatterimme Haukiputaan Nurkkanäyttämöksi. Koko tänä aikana olen pitänyt kahden vuoden paussin näyttelemisestä. Ei lasteni syntymien takia, koska pystyin näyttelemään täysipainoisesti raskauksien ajan ja hyvän tukiverkoston avulla, kun lapset olivat pieniä. Tämän kahden vuoden poissaolonkin aikana osallistuin jollakin tavalla teatterin tekemiseen esimerkiksi musiikki-improvisaatio kurssin kautta. Vuosi 2011 kohdallani on merkittävä, koska 40 vuotta näyttelemisen saralla tulee täyteen.

Jokainen rooli on mielestäni jollakin tapaa mieleenpainuva, syitä siihen voi olla monenlaisia. Se voi liittyä omiin onnistumisen kokemuksiin, jonkin uuden haasteen voittamiseen, itsensä kehittämiseen jollain saralla, johonkin tapahtumaan harjoitusprosessin aikana, tunnelmaan yleensä. Jotkut näytelmät tai roolit kuitenkin jäävät elämään vielä muistoihin vahvemmin kuin toiset - silloin näytelmän viimeisen esityksen jälkeen sitä ”elämää” tulee ikävä. Tällaisia ovat esimerkiksi olleet Tuulenpoika, Niskavuoren nuori emäntä (Loviisa), Decamerone (ensimmäinen versio), Kaikki vorot eivät tule varkaisiin, Solveigin laulu (Famu) ja Gabriel tule takaisin (Ulriikka).

Yksi rooleista minkä vielä haluaisin tehdä on  Komisario palmun erehdyksestä maukas Saara Raninin rooli Neiti Amalia Rygseck. Tämän henkilöhahmon mukaan on kissanikin ristitty. Näytelmäversiota ei minun tietääkseni tästä elokuvasta kuitenkaan ole. Myös Huojuva talo on aina ollut taustalla, tässä Sara Paavolaisen esittämä vaimon rooli. Päätöksenä ”näyttelijäuralleni” ehdottomasti Kvartetti.

tarjab.jpg
Hakeuduin näyttelemisen pariin, koska olen aina yksinkertaisesti tykännyt siitä. 11-vuotiaana serkkuni ystävänpäiväkirjassa olen ilmoittanut sen unelma-ammatikseni. Koskaan en ole silti hakenut teatterikouluun. Lapsuuden leikit jatkuivat luontevasti vielä kouluiällä: milloin limukkapullon korkeista kynnet ja leikin kirjakaupan tätiä, milloin heti koulusta tullessa viltti pitkäksi hameeksi kuin lännessä 1800 luvun lopulla, yleensä heti myös peruukki päähän. Muistan sen tunteen, sen oman sisäisen maailman missä elää ja kokea näitä asioita. Mutta mikä on saanut aina jatkamaan ja jatkamaan kaikesta siitä työmäärästä, mitä näytteleminen kuitenkin vaatii.

Näyttelemisen halu ja siihen sisältyvät asiat ovat niin vahvasti osa minua, että pidän sitä jotenkin itsestään selvyytenä. Eräs työkaveri, joka ei tiennyt harrastuksestani mitään ja saatuaan sen sitten kuulla, sanoi että ”olisihan se pitänyt arvata, kun sinä olet muutenkin niin elämänmakuinen ihminen”. Minusta hienosti sanottu ja varmastikin osasyy. Näyttelemisen rikkautena on tutustua moniin eri ajanjaksoihin, tapoihin, elämään, elää monen eri henkilön elämää, mennä syvälle heidän tunnemaailmaansa, kokemuksiin, motiiveihin, tapaansa, etsiä itsestä aina uusia puolia ja haasteista fyysisen ilmaisun ja puheilmaisun kautta ja tuoda parhaalla mahdollisella tavalla nämä henkilöhahmot ja tapahtumat  yleisölle nautittavaksi.

Hyvän olon tunne syntyy tietysti paitsi, jos kokee onnistuneensa omassa roolissaan erityisen hyvin, että kaikki palaset ovat loksahtaneet paikoilleen, myös muiden onnistumisesta. Siitä että näytelmästä on tullut kokonaisuudessaan hyvä. Tätä puolta olisi vaikeampi arvioida ilman yleisöä. Siksi parhaimmat hetket syntyvät jokaisesta naurusta, kyyneleestä, mistä tahansa mielenliikutuksesta, minkä näytelmä on aikaansaanut yleisössä ja miten se heijastuu lavalle. Teatterilava lämpiöineen ja pukuhuoneineen on minun kotini ja katsomo se naapurin koti, niin se vain menee.